Kotkan paras kumppanuustalo - Kumppanuustalo Viikari

Kuva: pixabay.com

Meillä suomalaisilla on yleisesti heikko itsetunto ja vähättelemme sitä mitä meillä on ja mitä olemme saavuttaneet. Tekisimmekö tällä kertaa poikkeuksen ja nostaisimme jalustalle tämän yhteisen hyvän saavutuksen.

Meillä on aivan mahtava yhteisöllinen paikka, jossa on entiseen verrattuna runsaasti tilaa. Paikka, jossa yhdistyksille ja ryhmille on luotu erinomaiset mahdollisuudet toimia. Olkaamme kerrankin ylpeitä tästä! Jätetään turha vaatimattomuus pois - kyllä Kotkassa osataan! 

Meillä on lisäksi hieno kaupunki, jonka päättäjät ovat mahdollistaneet meille kaiken tämän. He ovat ymmärtäneet minkälainen pääoma yhteisöllisyys ja osallisuus on asukkaiden hyvinvoinnin ja terveyden kannalta sekä monien ongelmien ennaltaehkäisyssä.

Me teimme sen - kaikki yhdessä. Suurenmoiset kiitokset kaikille, jotka olette olleet mukana rakentamassa yhteistä hyvää. Paljon on tehty ja paljon on vielä tehtävää, mutta tästä on hyvä jatkaa. 

Nyt meillä on mahdollisuus olla ylpeitä Kotkan parhaasta kumppanuustalosta, joka sijaitsee osoitteessa Mariankatu 24, Kotka. Avajaisia vietetään 1.12.2015 klo 14–18.

Tervetuloa!

Anne

Vanhuksia, ikääntyviä ja senioreja

Alla oleva teksti Vanhustenviikon (4.10.-10.10.2015) teemaan on Jutta Jarvansalon (FM) on haminalaisen humanistin ja kielifriikkin blogiteksti. Hän on kielipalveluja tarjoavan Kieliluotsin perustaja ja kieliasiantuntija.

"Ihmiset jaetaan usein iän perusteella lapsiin, nuoriin, keski-ikäisiin ja vanhuksiin. Ryhmien välillä ei kuitenkaan ole selvästi määriteltyjä ikärajoja, ja monen varttuneemman ihmisen mielestä keski-ikäisen ja vanhuksen välillä tulisi olla vielä jokin erityinen, virkeille eläkeläisille sopiva lokero. Eiväthän he mitään vanhuksia ole! Nuo ihmiset ovat kuitenkin jo saavuttaneet eläkeiän, eli sekä kalenterin että lain mukaan he ovat vanhoja. Miksi heitä ei sitten saa sanoa vanhuksiksi? Millä nimellä heitä pitäisi kutsua?

Vanhus-sanalla on negatiivinen sävy

 

Nykypäivän eläkeläisten korviin sana vanhus kuulostaa surkealta, hampaattomalta, kuolemaa odottavalta sänkypotilaalta. Sellaisia vanhukset yleensä olivat heidän nuoruudessaan. Tuon ajan vanhukset saattoivat myös usein lasten mielestä olla hieman pelottavia. On hyvin ymmärrettävää, että nykyeläkeläiset eivät voi samastua tuohon mielikuvaan. Koska he eivät täytä niitä kriteerejä, jotka he asettavat mielessään vanhukselle, he eivät myöskään suostu siihen, että heistä käytetään samaa nimitystä. Se olisi sama kuin jos sanoisi kissaa koiraksi.

Vanhus-sanaa käytetään silti vielä yleiskielessä neutraalina terminä. Joka vuosi lokakuun alussa vietetään Vanhustenviikkoa, ja monessa kunnassa on oma vanhustyönsä. Tosin vanhustyön piiriin kuuluvat ovat yleensä juuri sellaisia vanhuksia, jotka täyttävät eläkeläisten omat vanhuskriteerit: sairaita, elämään kyllästyneitä, hauraita olentoja, jotka eivät pärjää omillaan vaan tarvitsevat apua. Vanhustenviikon tapahtumissa sen sijaan näkee aktiivisia eläkeläisiä, jotka haluavat pysytellä mahdollisimman kaukana siitä, että heitä pidettäisiin vanhuksina. He jaksavat osallistua kaikkiin rientoihin, vaikkakin hieman loukkaantuneina siitä, että juhlaviikon nimessä on sana vanhus.

 

Seniori hienostelee

Koska eläkeläiset eivät halua olla vanhuksia, heitä on yritetty kutsua myös senioreiksi. Sanasta huokuu arvostusta iän tuomaa viisautta ja kokemusta kohtaan. Silti monet eläkeläiset pitävät sanaa hienosteluna, mikä johtunee sen lainataustasta. Monissa kirjastoissa on kuitenkin omat senioripalvelunsa, vaikka usein suuri osa niistä onkin tarkoitettu sellaisille ihmisille, jotka täyttävät myös eläkeläisten vanhuskriteerit. Niinpä palvelujen nimenä voisi aivan yhtä hyvin olla vanhuspalvelut. Sanalla seniori yritetään kuitenkin luoda positiivista ja arvostavaa suhtautumista tuohon ikäryhmään, ja siksi pelataan varman päälle ja kaihdetaan negatiivissävyisiä termejä.

 

Ikäihminen hyväksytään pitkin hampain

Monilla paikkakunnilla toimii Ikäihmisten yliopisto, ja tuota termiä kuulee käytettävän jonkin verran muutenkin. Ikäihminen ei monen mielestä kuulosta ihan niin pahalta kuin vanhus, mutta sekin viittaa monien ajatuksissa raihnaisuuteen. Tuokaan termi ei siis ole täysin kiistaton.

 

Ikääntyvä johtaa harhaan

Yllättävän usein vanhuksista käytetään myös sanaa ikääntyvä. Ihan kauniisti ajateltu… mutta eivätkö kaikki ihmiset ikäänny koko ajan? Sanan varsinaisessa merkityksessä myös pikkuvauvat ovat ikääntyviä. Parempi olisi käyttää sanaa ikääntynyt, mutta olen kuullut, että jotkut voivat loukkaantua siitä pahastikin. He nimittäin kuulemma rinnastavat sen sanoihin pilaantunut ja mädäntynyt; itse en tosin tiedä enkä keksi selitystä sille, miksi näin on.

 

Mitä nimitystä pitäisi käyttää?

Tässä kirjoituksessa olen käyttänyt neutraalina terminä sanaa eläkeläinen. Sekin tosin on harhaanjohtava ‒ jo parikymppiset voivat olla eläkeläisiä. Silti se on mielestäni turvallisin valinta, joka ei ota kantaa muuhun kuin siihen, että ihminen saa eläkettä. Suurin osa eläkkeensaajista on kuitenkin jo vanhoja.

Minua jäi hieman kaihertamaan se, että niin kuvaava sana kuin vanhus on joutunut pannaan ja mielletään usein negatiiviseksi. Toivoa sopii, että sanan negatiivinen sävy hälvenee sukupolvien myötä. Nykyiset mielestäni vanhuksiksi laskettavat ihmiset ovat tottuneet nuoruudessaan erilaisiin vanhuksiin kuin mitä he itse ovat nyt. Nykyvanhusten lastenlapset puolestaan eivät ole nähneet sellaisia vanhuksia koskaan. Heille vanhus ei siis tarkoita välttämättä mitään negatiivista eikä pelottavaa. Ehkä nuo lastenlapset ottavat taas vanhus-sanan käyttöön sitten, kun itse alkavat olla siinä iässä? Silloin sana aloittaisi taas ikään kuin puhtaalta pöydältä ilman minkäänlaisia negatiivisia vivahteita.

Tällä hetkellä ei siis ole olemassa mitään väestömme vanhimpiin ikäluokkiin viittaavaa termiä, jota olisi täysin turvallista käyttää ja joka sopisi kaikkien korviin. Täytyy siis toimia vain tilannekohtaisesti, säilyttää tietty varovaisuus ja yrittää olla loukkaamatta korkean iän saavuttaneita ihmisiä. Ikääntyviähän tässä kaikki ollaan!"

Mielekkään tekemisen merkitys

Kuva: Anne

Ihmisen päivä voidaan mieltää ympyränä, joka jaetaan kolmeen yhtä suureen osaan. Näitä ovat vapaa-aika, työ ja uni. Jokainen osa-alue on keskimäärin 8 tuntia. 

Vapaa-ajalla toteutetaan mielekkään elämän ytimessä olevia asioita sekä aivan tavalliseen arkeen kuuluvia askareita, kuten esim. siivous, pyykinpesu ja ruoanlaitto. Uni ja lepo taas ovat välttämättömiä jaksamisen kannalta. 

Työllä on ihmisen elämässä tärkeä merkitys. Miten asioita voitaisiin järjestää niin, että jokaisella olisi töitä tai mielekästä tekemistä.  Ajatus, että työ on ainoastaan elannon hankkimista varten tai rahoituksen saamista haaveille, joita haluamme toteuttaa, ei välttämättä enää tämän päivän ihmisiä motivoi. Miksi tehdä kolmas osa ajastamme asioita, jotka eivät vastaa motivaatiotamme, eikä niitä vahvuuksia, joita itsellä on. Tässä on tulevaisuuden haaste, mutta toisaalta myös suuri mahdollisuus. Miten siis saamme työt jaettua ja vielä niin, että se on yksilölle mielekästä?

Pitäisikö töitä jakaa niin, että sitä riittäisi yhä useammalle? Kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta jakamisella olisi suuri merkitys. Yksinäisyys ja työttömyys tai yleensä mielekkään tekemisen puute on huono yhtälö. Itse usein ihmettelen, miksi ihmeessä on järkevämpää pitää ihmiset poissa töistä ja maksaa heille korvausta siitä, että he ovat toimettomana kotona, kuin että he olisivat tekemässä työtä, tai osallistumassa johonkin heille tärkeään.

Samaan aikaan, kun työttömyysluvut ovat huipussaan, on myös vaikeasti täytettäviä työpaikkoja entistä enemmän. Tälläkin hetkellä tällaisia paikkoja taitaa olla yli 12 000. Tämä tuntuu olevan vaikeasti ratkaistava yhtälö. Tulisiko asia ratkaista miettimällä syitä tilanteeseen miksi työ ja tekijät eivät kohtaa.

Ehkä jossain vaiheessa syntyy luovia ratkaisuja ja ajatuksia näihinkin mietteisiin. Jospa muuttaisimme ajatusmallia, eli ei mietitä esteitä, vaan sen sijaan mietitään miksi ei voitaisi tehdä ja toimia. Voisiko ratkaisu olla tutustumispäivät yrityksiin, osaamisen ja työnhakuprosessien kehittäminen, treffikutsut potentiaalisille yhteistyötahoille, verkostojen rakentaminen, uudet kumppanuudet, perustulo vai mikä?

Mikä tekee sinun elämästäsi merkityksellistä?

Anne

Det går att sluta klaga

(Foto: Jennieca Malmberg)

När min nu myndiga son var tio månader gammal tillbringade vi ett par dygn på Barnkliniken i Helsingfors. En liten rutinoperation senare var problemet fixat och vi kunde åka hem igen endast några futtiga timmar efter operationen.

Det kunde flera av de andra föräldrarna inte göra. En del av dem skulle aldrig få hem sina barn i livet.

Det jag såg och hörde under de här två dygnen styrde mitt sätt att tänka in i nya banor. I den stunden, med insikten om att allt inte alltid ordnar sig så smärtsamt påtaglig, beslöt jag mig för att aldrig någonsin klaga över smärre sjukdomar eller defekter mina barn senare i livet eventuellt kunde drabbas av.

Liksom många andra småbarnsföräldrar önskade naturligtvis också jag mina barn det bästa i livet, men jag förväntade mig inte längre perfekta, fullständigt friska barn, som på sin höjd då och då råkade ut för någon lindrig förkylning eller magsjuka. Allergier och en del annat på vägen har vi också sedan den dagen tagit med ro.

Tidigare i somras såg jag en dokumentär om hur en brittisk läkare frivilligt arbetade i Syrien för att hjälpa de nödställda, många av dem barn. Igen en gång blev jag påmind om hurdan tur jag har som inte behöver leva i ständig oro och rädsla i en sönderbombad stad, där ingen vet när bomberna faller nästa gång.

Vid samma tidpunkt var det regniga och kyliga sommarvädret det stora samtalsämnet både på torg och i sociala medier. Min spontana tanke var att jag inte tänker klaga en enda gång fastän hela sommaren också skulle regna bort.

Min semester är nu slut och sommaren nästan förbi. Och jag kan med gott samvete säga att jag inte har gnällt, även om jag var nästan övertygad om att också jag förr eller senare skulle stämma upp i den ständigt återkommande klagovisan. Det dåliga sommarvädret har faktiskt inte stört mig ett dugg.

Det behöver alltså inte vara svårare än så att påverka sitt eget beteende och sina attityder. Det är bara synd att vi så ofta måste stöta på någonting som är betydligt värre innan vi inser hur bra vi egentligen har det och slutar upp med att klaga över det som ändå oftast bara är petitesser.

Camilla

(Texten ingick som kolumn i tidningen Nya Östis 30.7.2015)

Kesäkärpänen

Kuva: Hanna

Jo alkukeväästä sormeni alkavat syyhytä pihalle. Heti kun lumi ja maa sulaa, alkaa minun keittiööni kasaantua jos jonkinmoista itua, siementä ja kylvöstä. Ensin purnukat valtaavat keittiön, pikkuhiljaa eteisen ja siitä ne siirtyvät asteittain jopa olohuoneeseen. Kevään edetessä alkaa touhuaminen pihalla. Ensin myllätään, möyhennetään, siirretään multaa paikasta toiseen, puunataan kasvihuone, pestään kukkaruukut talven pölyistä ja taas myllätään. Seuraavaksi alkaa puutarhalla ramppaaminen, vihermyymälöissä shoppailu ja kukkasipuleiden hypistely. Kotiin kannetaan perennoita, kesäkukkia, yrttejä ja taimia. Ja joka vuonna takapihani saa uusia muotoja, ulottuvuuksia ja rakennelmia.

Kevään saapuessa mielenkiintoni suuntautuu pikkuhiljaa juurikin sinne takapihalle. Säännölliset sisäharrastukseni alkavat kiinnostaa yhä vähemmän ja jos nyt jaksankin raahautua tatamille ajatukset poukkoilevat kuitenkin kitukasvuisissa kurkun taimissa ja kasvihuoneen muurahaisongelmassa. Perheeni tekee eväsretkiä takapihalle ja joka ilta käyn itse kierroksen omalla maatilallani katsomassa miten taimeni voivat. Lapseni nimesivät minun aidatun puutarhan maatilaksi ja minusta se on oikein kuvaava nimitys jatkuvaa muutosta läpikäyvästä takapihastani.

Pihan laittaminen on siitä mukavaa puuhaa, että sillä on selkeä alku ja loppu. Syksyn tullen mukulat nostetaan sisään ja kasvit vain vaipuvat horrokseen tai kuolevat. Koko kesän hoidettu ja vaalittu kasviloisto hiipuu pikkuhiljaa. On aika siirtyä sisätiloihin. Parasta pihan hoidossa on se, että joka kevät saa aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä. Jos joku ei onnistunut, voi seuraavana vuonna kokeilla uudelleen, tai sitten kokeilla vain jotain muuta.

Ainakin minulle hyvän olon tekee se, että on vaihtuvat vuodenajat, erilaisia projekteja, monia tavoitteita ja selkeitä alkuja ja loppuja. Nytkin tässä työpöydän ääressä mietin, mitä kaikkea sinne takapihalle vielä voisi istuttaa. Onneksi kohta on kesäloma!

-Hanna

Kevät, vai elämän kevät? - päätä itse!

Makeaa, kuin mansikka. Kuva: Anne

 

Kevät on aikaa, jolloin lähipiirissäni vietetään useammat syntymäpäiväjuhlat. Miten näin monet synttärit voivatkaan sattua niin lähelle toisiaan. Lisäksi samoihin aikoihin vietetään vielä Vappua, Äitienpäivää, niin ja myös omaa syntymäpäivääni. Herkkuja on tarjolla niin, että ”kakkua tuntuu tulevan jo korvistakin”.

Juhlavalmisteluja ihana tehdä, saa kokeilla uusia reseptejä ja juhlapäivinä on mukavaa tavata ystäviä. Tuntuu elämän keväältä, vaikka ikää tulee. Sisareltani sain syntymäpäivänä seuraavan laisen runon, jonka halusin tässä jakaa, sillä se kuvaa hyvin, kuinka me jokainen voimme ikääntymiseen suhtautua.

Ikä on mielentila

Jos olet lakannut unelmoimasta,
Jos olet menettänyt toivosi,
Jos et enää katso eteenpäin,
Jos et enää tavoittele mitään –
Silloin sinä olet vanha.

Mutta jos maailmasta etsit hyvää,
Ja siihen ilolla ja innolla suhtaudut,
Jos rakkautesi säilytät;
Niin ei sen väliä, että aika lentää –
Sinä et koskaan tule mieleltäsi vanhaksi.

-Positiivarit-

-Anne-

Tidning på talko

(Foto: Aras Jarjis)

Jag hinner knappt hem efter jobbet och få ytterkläderna av innan datorn är påslagen. Snabbt, snabbt kolla mejlen! Har det kommit in något nytt under de femton timmar som gått sedan jag loggade ut vid halv tvåtiden förra natten? Jag är så nyfiken att jag nästan spricker. För det är nu det på allvar börjat trilla in mejl från alla som stöder bildandet av den nya lokaltidningen i Lovisanejden.

Tiden rusar iväg, så som den brukar då man har roligt. Under den senaste timmen har jag skött prenumerantservicen och tagit hand om ett problem som uppstod gällande faktureringen. Det gjorde jag vid sidan om en omfattande marknadsföringsinsats på Facebook. Mellan varven diskuterade jag webbsidans innehåll med tidningens designer och webbansvariga, varefter ombrytaren hörde av sig angående läget med kolumnen. Den ska skrivas ännu i kväll.

Kärlek och passion, sade någon om vårt tidningsprojekt. Ja, visst är det så. Det är med ett stort mått kärlek och passion vi med talkokrafter arbetar fram den här tidningen. Men också mycket med stöd från alla blivande läsare. Uppslutningen har överträffat våra vildaste fantasier. Hela bygden har ställt upp, verkar det som. Där våra egna krafter börjat sina har andra ryckt in, kommit med tips och idéer och spridit det glada budskapet vidare.

Det är inget speciellt eller unikt med det här, även om en del sagt så. Det är precis så här talkoandan lever. Man ställer upp med det man kan där det behövs. På motsvarande sätt jobbar hundratusentals finländare med talkokrafter för en sak de tror på. För dig och för mig. För oss alla.

Camilla

(Texten är omarbetad från en kolumn som ingick i den nya tidningen Nya Östis 28.4.2015)

Hätäkahvit ja muut somekoodit, virtuaalisten yhteisöjen pääsyvaatimukset

Kuva: wikipedia. "The LM Ericsson Dialog from the 1960s that remained popular in Sweden up until the 1980s."

Minä olen sitä sukupolvea, joka ei ole syntynyt kännykkä kädessä. Meillä lapsuudessa oli vielä VHS ja kasettisoitin ja sellainen veivattava harmaa lankapuhelin. Täytyy todellakin myöntää, että tässä viimeisten vuosikymmenten aikana on tapahtunut aika paljon.

Nykyään, valitettavasti minäkin, istumme kännykkä kädessä lähes koko ajan. YV, AV, lol, :´), trollaus, (Y), <3, ok, :) … Jonkin tutkimuksen mukaan ihminen vilkaisee puhelintaan joka kuudes minuutti eli yhteensä 150 kertaa päivässä. Mutta mikä ihme älypuhelimista, tableteista ja tietokoneista tekee meille näin uskomattoman tärkeitä?

Itselleni ensimmäiseksi mieleen tuleva sana on yhteisöllisyys!

Kuulun facebookissa useaan ryhmään ja niissä kaikissa on oman sääntönsä, joko kirjatut tai kirjoittamattomat. Erittäin tärkeäksi minulle on noussut eräs ryhmä, jossa olemme yhdessä näiden äitien kanssa odottaneet lapsiamme, lähteneet synnyttämään ja kasvattaneet näitä pienokaisia kaikki porukassa. Ryhmä on tavannut muutaman kerran kasvotustenkin ja tekee nyt jo hyvää vauhtia sisaruksia. Sinne kirjoitetaan ilot ja surut, jopa suuret surut. Vastaan ei ole vielä tullut niin intiimiä juttua, jota ei siellä olisi otettu vastaan asiallisesti. Parhaimmillaan tämä ryhmä on pistänyt pystyyn keräyksen ja muistanut toista äitiä hädän hetkellä. Minä olen kasvanut näiden äitien kanssa pian neljän vuoden ajan ja heistä on tullut minulle ystäviä, vaikka minä en heistä ole ketään edes tavannut!

Facebook on varmasti pullollaan tällaisia ryhmiä jotka perustuvat luottamukseen, vertaistukeen ja vapaaehtoiseen toisten auttamiseen. Yksi räjähdysmäisesti levinnyt vapaaehtoiseen auttamiseen perustuva ilmiö on ilmeisesti Kokkolasta alkunsa saanut Hätäkahvit –ilmiö. Toisaalta myös järkyttävät tilanteet saavat ihmiset liikkeelle ja yhteisöllisesti auttamaan hätää kärsineitä.

Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että perinteinen naapuriapu, lähimmäisen auttaminen ja yhteisöllisyys kukoistavat tällä hetkellä. Ja sen uudenaikaisen ilmenemismuodon mahdollistaa sosiaalinen media!

Että räplätkää vaan niitä kännyköitä, jos se on teille niin tärkeää. Minullekin on!

Hanna

Matkalla - kuinka voimme auttaa?

Myanmarilaiset lapset päivittäisessä tehtävässään – roskien joukosta löytyy aina jotain rahaksi muutettavaa. Kuva: Anne

Hiilijalanjälki on valtava, kun teemme pitkän lentomatkan. Tästä huolimatta voimme tehdä matkallamme myös jotain hyvää. Jokainen joka on matkustellut, on varmaan huomannut, kuinka vaatimattomissa olosuhteissa ja absoluuttisessa köyhyydessä elää todella paljon ihmisiä. Tässä muutama kestävän matkailun hyvää tekevistä esimerkeistä, joita meillä on mahdollisuus toteuttaa.

Menomatkalla (ainakin omassa matkalaukussani) on yleensä tilaa esimerkiksi hyväkuntoisille vaatteille, kengille, leluille, kynille, papereille, vihkoille, kirjoille yms. Näitä voi lahjoittaa esimerkiksi paikallisiin orpokoteihin, lastenkoteihin tai vaikkapa roskakoreja elääkseen tonkiville lapsille. 

Vaihtoehtoja on monia. Edellä mainittujen paikkojen lisäksi sopivia kohteita ovat myös vähävaraisten vanhainkodit ja paikalliskoulut. Monesti kyseiset paikat ovat sellaisia, että ne ottavat matkailijan avosylin vastaan ja osoittavat vilpitöntä vieraanvaraisuuttaan. Näin pääsee todella lähelle paikallisten elämää ja oppii paljon uutta heidän kulttuuristaan. Kannatta kokeilla - muistaen kuitenkin terve maalaisjärki siinä, millaisilla alueilla ja mihin aikaan vuorokaudesta on turvallista liikkua.

Köyhyys maailmalla on valtavaa ja tuntuu että panoksemme tarpeisiin nähden on pieni, mutta jos jokainen matkailija auttaisi edes muutamaa, kuinka paljon hyvää saisimmekaan aikaan näillä matkailijamäärillä.

 

-Anne

”Huomenta tyhmä, ompa sulla taas karsee paita!"



Kuva: Jaana Savolainen

Koulukiusaamisesta on puhuttu ja sitä on esiintynyt niin kauan kun muistan, joten aihe on aina ajankohtainen. Kiusatuksi tuleminen on aina uhka lapsen ja nuoren normaalille kehitykselle. Kiusatuksi tuleminen aiheuttaa vähintäänkin mielipahaa ja muutoksia käyttäytymisessä. Yleensä kiusaamisesta aiheutuu fyysisten vammojen lisäksi pelkoja ja ahdistusta, uniongelmia, väsymystä, ärtyneisyyttä, ruokahaluttomuutta, masennusta ja toimintakyvyn laskua sekä haluttomuutta mennä kouluun, yksinäisyyttä ja kaiken tämän johdosta syrjäytymisen riski kasvaa. 

Kouluissa tapahtuvan kiusaamisen laajuutta Suomessa tutkitaan säännöllisesti Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen peruskoulun, keskiasteen ja lukion oppilaille teettämillä kouluterveyskyselyillä, johon linkki Kymenlaakson tilastoon. 

Lapin Kansassa julkaistiin jokin aika sitten 12 -vuotiaan tytön arkinen ja koskettava kirjoitus kouluarjesta jos olet kiusattu. Hän peilaa sitä hienosti aikuisten työmaailmaan, kuinka me aikuiset reagoimme, jos meille tehtäisiin samoin? Ei varmaankaan annettaisi asian vain olla. Lapsella on oikeus käydä koulua rauhassa (29 § (30.12.2013/1267) Oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön) niin, että kouluun on kiva mennä ja siellä on kaikin puolin turvallista ja hyvä olla oppimassa. Kuten kirjoituksessa sanotaan, meillä aikuisilla on vastuu siitä, minkälaista mallia annamme lapsillemme käyttäytymisessä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että lapsista näkee miten kotona olevat aikuiset käyttäytyvät. Mallioppiminen on vahvin tapa ”imeä” käyttäytymismallia. Jos kotona haukutaan tavan takaa naapurit ja lasten luokkakavereiden vanhemmat sekä opettajat, ottaa lapsi mallin ja jatkaa sitä vertaisiinsa ja yleensä itseään heikompaan, jota on helppo kiusata. Perustan tämän mielipiteeni 13 vuoden työkokemukseen suomalaisissa peruskouluissa ja lukiossa. 

Olkaamme siis lapsiamme kunnioittavia aikuisia, jotka antavat omalla mallilla ja ohjauksella lapsille hienon pääoman, jolla voivat loistaa kouluissa ja harrastuksissa sekä aikuisina tulevaisuudessa. HYVÄT KÄYTÖSTAVAT JA TOISEN IHMISEN ARVOSTAMISEN JA KUNNIOITTAMISEN TAITO! Se on meidän tehtävä ja kunniatehtävä onkin. Tässä on linkki Lapin Kansan artikkeliin.  

-Jaana