Hätäkahvit ja muut somekoodit, virtuaalisten yhteisöjen pääsyvaatimukset

Kuva: wikipedia. "The LM Ericsson Dialog from the 1960s that remained popular in Sweden up until the 1980s."

Minä olen sitä sukupolvea, joka ei ole syntynyt kännykkä kädessä. Meillä lapsuudessa oli vielä VHS ja kasettisoitin ja sellainen veivattava harmaa lankapuhelin. Täytyy todellakin myöntää, että tässä viimeisten vuosikymmenten aikana on tapahtunut aika paljon.

Nykyään, valitettavasti minäkin, istumme kännykkä kädessä lähes koko ajan. YV, AV, lol, :´), trollaus, (Y), <3, ok, :) … Jonkin tutkimuksen mukaan ihminen vilkaisee puhelintaan joka kuudes minuutti eli yhteensä 150 kertaa päivässä. Mutta mikä ihme älypuhelimista, tableteista ja tietokoneista tekee meille näin uskomattoman tärkeitä?

Itselleni ensimmäiseksi mieleen tuleva sana on yhteisöllisyys!

Kuulun facebookissa useaan ryhmään ja niissä kaikissa on oman sääntönsä, joko kirjatut tai kirjoittamattomat. Erittäin tärkeäksi minulle on noussut eräs ryhmä, jossa olemme yhdessä näiden äitien kanssa odottaneet lapsiamme, lähteneet synnyttämään ja kasvattaneet näitä pienokaisia kaikki porukassa. Ryhmä on tavannut muutaman kerran kasvotustenkin ja tekee nyt jo hyvää vauhtia sisaruksia. Sinne kirjoitetaan ilot ja surut, jopa suuret surut. Vastaan ei ole vielä tullut niin intiimiä juttua, jota ei siellä olisi otettu vastaan asiallisesti. Parhaimmillaan tämä ryhmä on pistänyt pystyyn keräyksen ja muistanut toista äitiä hädän hetkellä. Minä olen kasvanut näiden äitien kanssa pian neljän vuoden ajan ja heistä on tullut minulle ystäviä, vaikka minä en heistä ole ketään edes tavannut!

Facebook on varmasti pullollaan tällaisia ryhmiä jotka perustuvat luottamukseen, vertaistukeen ja vapaaehtoiseen toisten auttamiseen. Yksi räjähdysmäisesti levinnyt vapaaehtoiseen auttamiseen perustuva ilmiö on ilmeisesti Kokkolasta alkunsa saanut Hätäkahvit –ilmiö. Toisaalta myös järkyttävät tilanteet saavat ihmiset liikkeelle ja yhteisöllisesti auttamaan hätää kärsineitä.

Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että perinteinen naapuriapu, lähimmäisen auttaminen ja yhteisöllisyys kukoistavat tällä hetkellä. Ja sen uudenaikaisen ilmenemismuodon mahdollistaa sosiaalinen media!

Että räplätkää vaan niitä kännyköitä, jos se on teille niin tärkeää. Minullekin on!

Hanna

Matkalla - kuinka voimme auttaa?

Myanmarilaiset lapset päivittäisessä tehtävässään – roskien joukosta löytyy aina jotain rahaksi muutettavaa. Kuva: Anne

Hiilijalanjälki on valtava, kun teemme pitkän lentomatkan. Tästä huolimatta voimme tehdä matkallamme myös jotain hyvää. Jokainen joka on matkustellut, on varmaan huomannut, kuinka vaatimattomissa olosuhteissa ja absoluuttisessa köyhyydessä elää todella paljon ihmisiä. Tässä muutama kestävän matkailun hyvää tekevistä esimerkeistä, joita meillä on mahdollisuus toteuttaa.

Menomatkalla (ainakin omassa matkalaukussani) on yleensä tilaa esimerkiksi hyväkuntoisille vaatteille, kengille, leluille, kynille, papereille, vihkoille, kirjoille yms. Näitä voi lahjoittaa esimerkiksi paikallisiin orpokoteihin, lastenkoteihin tai vaikkapa roskakoreja elääkseen tonkiville lapsille. 

Vaihtoehtoja on monia. Edellä mainittujen paikkojen lisäksi sopivia kohteita ovat myös vähävaraisten vanhainkodit ja paikalliskoulut. Monesti kyseiset paikat ovat sellaisia, että ne ottavat matkailijan avosylin vastaan ja osoittavat vilpitöntä vieraanvaraisuuttaan. Näin pääsee todella lähelle paikallisten elämää ja oppii paljon uutta heidän kulttuuristaan. Kannatta kokeilla - muistaen kuitenkin terve maalaisjärki siinä, millaisilla alueilla ja mihin aikaan vuorokaudesta on turvallista liikkua.

Köyhyys maailmalla on valtavaa ja tuntuu että panoksemme tarpeisiin nähden on pieni, mutta jos jokainen matkailija auttaisi edes muutamaa, kuinka paljon hyvää saisimmekaan aikaan näillä matkailijamäärillä.

 

-Anne