Mielekkään tekemisen merkitys

Kuva: Anne

Ihmisen päivä voidaan mieltää ympyränä, joka jaetaan kolmeen yhtä suureen osaan. Näitä ovat vapaa-aika, työ ja uni. Jokainen osa-alue on keskimäärin 8 tuntia. 

Vapaa-ajalla toteutetaan mielekkään elämän ytimessä olevia asioita sekä aivan tavalliseen arkeen kuuluvia askareita, kuten esim. siivous, pyykinpesu ja ruoanlaitto. Uni ja lepo taas ovat välttämättömiä jaksamisen kannalta. 

Työllä on ihmisen elämässä tärkeä merkitys. Miten asioita voitaisiin järjestää niin, että jokaisella olisi töitä tai mielekästä tekemistä.  Ajatus, että työ on ainoastaan elannon hankkimista varten tai rahoituksen saamista haaveille, joita haluamme toteuttaa, ei välttämättä enää tämän päivän ihmisiä motivoi. Miksi tehdä kolmas osa ajastamme asioita, jotka eivät vastaa motivaatiotamme, eikä niitä vahvuuksia, joita itsellä on. Tässä on tulevaisuuden haaste, mutta toisaalta myös suuri mahdollisuus. Miten siis saamme työt jaettua ja vielä niin, että se on yksilölle mielekästä?

Pitäisikö töitä jakaa niin, että sitä riittäisi yhä useammalle? Kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta jakamisella olisi suuri merkitys. Yksinäisyys ja työttömyys tai yleensä mielekkään tekemisen puute on huono yhtälö. Itse usein ihmettelen, miksi ihmeessä on järkevämpää pitää ihmiset poissa töistä ja maksaa heille korvausta siitä, että he ovat toimettomana kotona, kuin että he olisivat tekemässä työtä, tai osallistumassa johonkin heille tärkeään.

Samaan aikaan, kun työttömyysluvut ovat huipussaan, on myös vaikeasti täytettäviä työpaikkoja entistä enemmän. Tälläkin hetkellä tällaisia paikkoja taitaa olla yli 12 000. Tämä tuntuu olevan vaikeasti ratkaistava yhtälö. Tulisiko asia ratkaista miettimällä syitä tilanteeseen miksi työ ja tekijät eivät kohtaa.

Ehkä jossain vaiheessa syntyy luovia ratkaisuja ja ajatuksia näihinkin mietteisiin. Jospa muuttaisimme ajatusmallia, eli ei mietitä esteitä, vaan sen sijaan mietitään miksi ei voitaisi tehdä ja toimia. Voisiko ratkaisu olla tutustumispäivät yrityksiin, osaamisen ja työnhakuprosessien kehittäminen, treffikutsut potentiaalisille yhteistyötahoille, verkostojen rakentaminen, uudet kumppanuudet, perustulo vai mikä?

Mikä tekee sinun elämästäsi merkityksellistä?

Anne

Det går att sluta klaga

(Foto: Jennieca Malmberg)

När min nu myndiga son var tio månader gammal tillbringade vi ett par dygn på Barnkliniken i Helsingfors. En liten rutinoperation senare var problemet fixat och vi kunde åka hem igen endast några futtiga timmar efter operationen.

Det kunde flera av de andra föräldrarna inte göra. En del av dem skulle aldrig få hem sina barn i livet.

Det jag såg och hörde under de här två dygnen styrde mitt sätt att tänka in i nya banor. I den stunden, med insikten om att allt inte alltid ordnar sig så smärtsamt påtaglig, beslöt jag mig för att aldrig någonsin klaga över smärre sjukdomar eller defekter mina barn senare i livet eventuellt kunde drabbas av.

Liksom många andra småbarnsföräldrar önskade naturligtvis också jag mina barn det bästa i livet, men jag förväntade mig inte längre perfekta, fullständigt friska barn, som på sin höjd då och då råkade ut för någon lindrig förkylning eller magsjuka. Allergier och en del annat på vägen har vi också sedan den dagen tagit med ro.

Tidigare i somras såg jag en dokumentär om hur en brittisk läkare frivilligt arbetade i Syrien för att hjälpa de nödställda, många av dem barn. Igen en gång blev jag påmind om hurdan tur jag har som inte behöver leva i ständig oro och rädsla i en sönderbombad stad, där ingen vet när bomberna faller nästa gång.

Vid samma tidpunkt var det regniga och kyliga sommarvädret det stora samtalsämnet både på torg och i sociala medier. Min spontana tanke var att jag inte tänker klaga en enda gång fastän hela sommaren också skulle regna bort.

Min semester är nu slut och sommaren nästan förbi. Och jag kan med gott samvete säga att jag inte har gnällt, även om jag var nästan övertygad om att också jag förr eller senare skulle stämma upp i den ständigt återkommande klagovisan. Det dåliga sommarvädret har faktiskt inte stört mig ett dugg.

Det behöver alltså inte vara svårare än så att påverka sitt eget beteende och sina attityder. Det är bara synd att vi så ofta måste stöta på någonting som är betydligt värre innan vi inser hur bra vi egentligen har det och slutar upp med att klaga över det som ändå oftast bara är petitesser.

Camilla

(Texten ingick som kolumn i tidningen Nya Östis 30.7.2015)